Ihan kamalaa - vai ihanan kamalaa?

Ihmisillä on mitä kummallisempia tekosyitä liikunnasta kieltäytymiseen. Jotkut vetoavat kiireeseen, toiset eivät vain "tykkää hikoilla". Joskus taannoin vanha työkaverini sanoi, että voisi muuten lähteä joskus kanssani BodyPump-tunnille, "mutta kun siellä tulee niin äkkiä isot lihakset". Joo.

Viikossa on 168 tuntia. Jos niistä nyt vaikka aluksi kaksikin uhraa liikunnalle, se on 1,19 % koko viikosta. Eihän kuulosta kovin paljolta? Järjestelykysymyksiä, sanon minä. Jos tahtoo, niin ehtii. Jos ryhmäjumppa ajatuksena ei houkuta, niin kotiovelta alkaa loputon lenkkipolku. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin myös sanoa, että sitä ryhmäjumppaakin kannattaa kokeilla - voi vaikka jäädä koukkuun ;)

Ja siitä hikoilusta. Kun olin 14 v. ja tärkeintä maailmassa oli se, että tukka ja meikit on hyvin vielä liikuntatunnin jälkeenkin, niin olihan se kamalaa, jos sai yhden hikipisaran pängerrettyä otsalleen. Mutta kun olen 28 v. ja pääsen jumppatunnin jälkeen kotiin suihkuun, niin kannattaa hikoilla koko rahan edestä - pyykkiin ne vaatteet joka tapauksessa menevät, eikä sillä tukallakaan ole enää niin väliä.

Tosiasiassa on vaikea keksiä parempaa fiilistä kuin se, kun olet antanut kaikkesi, mennyt siihen rajalle kun ei jaksa enää yhtään - ja jaksanut siitä vielä vähän pidempään. Kokeilkaa vaikka!

Melkein joulunodotusterveisin,
Sofia

Jumppakaudesta flunssakauteen

Näinhän se aina menee - juuri kun saa hyvän jumppaputken päälle, niin joko rikkoo jonkin kehonosan tai sitten sairastuu johonkin vallitsevaan kulkutautiin. Minulle tapahtui tällä kertaa se jälkimmäinen. Sunnuntaina vielä painelin tukka putkella Annin piiskattavana kuntosalilla ja crosstreenissä eikä tuntunut missään, hymy helottavanpunaisilla kasvoilla taistelin vielä lopputunnin HIIT-osionkin kunnialla loppuun. Iltapäivällä kävin vielä ratsastamassa täysissä ruumiin ja sielun voimissa, ja kotimatkalla vasta ajattelin, että jopa tuli tallipölyä hengitettyä, kun niin kurkussa kuristaa. Yö menikin sitten dukkoisen dedän ja tuskaisen kipeän kurkun kanssa kärsiessä, ja maanantaina nousi kunnon kuume ja tärisin kotisohvalla tuplapeiton alla siihen aikaan, kun olin suunnitellut olevani combat-tunnilla latelemassa ensimmäisiä iskuja.

Tärkein ohje sairastavalle jumppaajalle: Malta levätä ja toipua. Vaikka takapakki harmittaa, niin kyllä ne jumppatunnit siellä odottavat. Kunto ei romahda, jos skippaa viikon jumpat ja samalla minimoi vaarallisten jälkitautien riskit. Vanha nyrkkisääntö menee, että yhtä monta oireetonta päivää pitäisi levätä, kuin sairastamiseen on kulunut päiviä. Parin flunssapäivän jälkeen olisi siis syytä ottaa vielä parin päivän ajan rauhallisesti ja harrastaa korkeintaan kevyttä liikuntaa.

Niin, ja siitä kuntosalitunnista: niin mun juttu! Tunti on kuntopiiri-tyylinen treeni, jossa alkuun lämmitellään keho spinnisalin puolella ja sitten siirytään kuntosalille, jossa ohjatusti kierretään treenaamassa kroppa läpi kuntosalilaitteilla tai vapailla/kehon omalla painolla. Työskentelyaika kussakin pisteessä on 2 x 30 sekuntia, joten lusmuiluun ei jää aikaa ja tunti tulee hyödynnettyä kunnolla. Suosittelen kaikille kaltaisilleni kuntosaliennakkoluuloisille!

Eipä siitä ole kauaakaan, kun kirjoitin, ettei minusta ole treenaamaan yksinäni kuntosalilla, mutta innostuin kuntosalitunnista sen verran, että jätin jälleen kerran takaraivoon hautumaan ajatuksen siitä, olisiko minusta ihan itsenäiseen kuntosalitreeniin - nyt kun Palatsilta olisi nyt saatavissa yksilöllistä ohjaustakin ja jumppakortin kylkeen myös kuntosalin käyttöoikeuden... ;)

Finrexin-marinoiduin terveisin,

Sofia

Syyslukukauden avaus

Tänään koittaa vihdoin se päivä, jota olen odottanut jo melkein koko helteisen kesän: Palatsin syyslukkari lähtee käyntiin! Lukkari on niin piukassa loistavia tunteja, että olen vähintäänkin innoissani mutta vähän myös huolissani – onko minulla enää aikaa seurustella puolisoni kanssa? Onko enää muuta elämää? No, valinnanvaraa löytyy ainakin niin paljon, että joka päivälle löytyy taatusti jotakin.

Syksyn lukkarissa kirsikkana kakun päällä on BodyPumpin jälkeen heti toiseksi lempiryhmäliikuntatuntini BodyCombat. Se on nimensä mukaisesti eri taistelu- ja itsepuolustuslajeista erilaisia lyöntejä ja potkuja lainaava korkeatempoinen ryhmäliikuntatunti, jossa ei kuitenkaan todellisuudessa oteta kontaktia kehenkään, vaan tunti on pelkkää ”varjonyrkkeilyä”. Ja ihan huisin hauskaa. HeiaHeian tilastojen mukaan (kyllä, olen täysin koukussa jumppieni tilastointiin) olen viimeksi käynyt combat-tunnilla 23.11.2012, joten johan sitä alkaakin jo olla aika päästä mätkimään mielikuvitusvastustajaa (tai lähinnä omaa peilikuvaa) turpiin!

Odotan innolla myös sunnuntaiaamupäivän ohjattua kuntosalituntia – siellä oma salitreenini ei taatusti ole päämäärätöntä haahuilua!

Hellejumppaa!

Lämpömittari näyttää piirun verran vaille kolmeakymmentä astetta ja ulko-ovesta pihalle astuessa vastassa on tukahduttavan kuuma kesäilma. Aurinko porottaa, taivas on pilvetön ja hiki tulee ihan pelkästä olemisesta.

Mitähän sitä tekisi?

Jaa uimarannalle?

No ei, vaan jumpalle! Pumppitunti alkaa viideltä!

...ja voi kyllä todeta, että tuli hiki. Jo alkulämmittelyn aikana käsivarsia pitkin valui pieni sievä hikinoro, ja joskus puolenvälin paikkeilla hikeä valui otsalta silmiin jo niin, että näkökenttä hämärtyi. Vettä kului pullotolkulla (muistakaa hyvät ihmiset juoda paljon näillä helteillä, varsinkin liikkuessa!) ja vaatteisiin ei jäänyt montaakaan kuivaa kohtaa.

Nykyään iltapäivälehdissä sun muissa on hirveästi esillä kaiken maailman fitnessmalleja. Vakavalla naamalla poseerataan muka treenatessa ja ihoon on varmaan suihkittu jotakin öljyä, jotta näyttäisi siististi hikoilleelta. Jos vyötäröllä ei olisi sellaista vararengasta, niin minä teille fitnessmallit näyttäisin! Naama jossakin hymyntapaisessa irveessä ja kirkuvanpunaisena, ei-niin-esteettisesti-hikoilleena se kuva olisi huomattavasti realistisempi.

Jakselkaahan jumppailla helteistä huolimatta! Eilenkin oli mahtava fiilis, kun jumpan jälkeen lähti sinne uimarannalle. Kunnolla treenanneena oli mahtavaa pulahtaa viileään järveen.

- Sofia

Uutta energiaa uusista varusteista.

Kesälukkaria on tullut kunnolla hyödynnettyä vasta viikko. Viime viikko jäi kokonaan väliin, kun aika meni Barcelonan kuumia katuja kävellessä ja Parc Güellin puistossa vaellellessa. Vaikka Palatsiurheilut jäikin vähemmälle, niin kilometrejä kertyi ja hiki virtasi vähintään yhtä paljon. ;) 

Yksi reissun huippukohdista oli vierailu Niken Factory Storessa. Sieltä tarttui mukaan uusia treenivaatteita, joiden voimalla jaksaa taas ahkeroida. Lyhyestä virsi kaunis: kertokoon kuva enemmän kuin tuhat sanaa.

-S

Ryhmässä on voimaa!

Kävin kerran kuntosalilla.

Kerran.

Ryhmäliikuntainnostus koki jonkinlaista suvantovaihetta, ja niinpä sain päähäni, että minäpä alan nyt nostaa rautaa. Treenaan kuin hullu, vedän maitorahkaa aamu-, väli- ja iltapalaksi ja kolmen kuukauden päästä muistutan Hulkia – tosin ilman vihreää ihonväriä.

Marssin intoa puhkuen kuntosalin respaan ja pyysin personal trainerin apuun tekemään itselleni saliohjelman. Sitten mentiin salille tunniksi palloilemaan ja kotiinviemisinä oli mystinen kaaviokuva, jossa vilisi crosstraineria ja smithiä ja peckdeckiä. Näytti hienolta.

Sitten koitti se päivä, kun piti mennä itse todella suorittamaan se mystisen paperilappusen treeni. Poljin laiskasti kuntopyörää kymmenen minuuttia ja lähdin kiertämään niitä kuntosalivempeleitä.

Mutta eihän se tuntunut oikein miltään, kun kukaan ei ollut korvan juuressa huutamassa jaksaajaksaa, eikä ollut vieruskaveria, jolle voi naama hikeä valuen sympatiairvistää ja joka samalla tavalla kärsii ja hikoilee ja antaa itselle potkua vielä niihin viimeisiinkin toistoihin. Niinpä lopetin kaikki sarjat vähän aikaisin kesken, kun ne viimeiset toistot olivat niin turkasen raskaita ja ikävän tuntuisia. Puolen tunnin päästä alkoi jo tuntua siltä, että eiköhän tämä ollut tässä. Enkä mennyt enää toista kertaa kuntosalille. Pakko se oli myöntää, että minä olen enemmän jumppatyttö kuin mikään kuntosalikarpaasi.

Ryhmässä on uskomaton voima. Salillinen sisukasta sakkia luo niin paljon positiivista energiaa ympärilleen, että siinähän tuntee jaksavansa mitä vain. Ja vaikka ryhmäliikuntatunnilla ei kilpaile kuin korkeintaan itsensä kanssa, niin ryhmän keskellä itsestäänkin saa puristettua irti vielä sen viimeisenkin hikipisaran. Yksinään sitä on niin paljon helpompi antaa periksi, kun alkaa jo tuntua vähän ikävältä.

Ehkä jonain päivänä annan vielä itsenäiselle kuntosalitreenillekin uuden mahdollisuuden, mutta toistaiseksi luulen, että parhaat tehot saan itsestäni irti ryhmäliikunnan parissa. Ja samaan hengenvetoon nostan hattua niille, jotka saavat itseään niskasta kiinni myös kuntosalin puolella.

Kesäisin jumppaterveisin,

Sofia, 

joka rutisti tänään itsestään sen viimeisenkin hikipisaran spinningtunnilla.

Uusia haasteita.

Palatsielämästä kirjoittavien joukkoon liittyy vielä yksi lisää. Olen siis Sanna, Kankaanpäästä kotoisin oleva neitokainen. Blogin kirjoittaminen on minulle täysin uutta, mutta otin haasteen kuitenkin vastaan. 
Haastetta on ollut myös liikunnallisen elämäntavan rakentamisessa. En ole koskaan ollut mikään liikunnallinen huippulahjakkuus. Koulun liikuntatunneillakin jouduin usein toteamaan olevani siellä hitaimpien ja heikoimpien joukossa. En silti -ihme kyllä- täysin vihannut koululiikuntaa. Alakouluikäisenä uskaltauduinkin Caritan tanssitunneille ja sen myötä sain myös onnistumisen kokemuksia. Niille tunneille oli aina kiva mennä, yhtäkään en halunnut jättää väliin. Tunnit (tai ryhmä) valitettavasti jossakin kohtaa loppui ja jouduin etsimään uuden liikuntaharrastuksen. Tilalle tulikin perus aerobicjumpparyhmäliikuntaa, mutta se ei täysin onnistunut tanssin jättämää aukkoa paikkaamaan. Se kuitenkin oli eräänlainen käännekohta liikuntapersoonassani, sillä aloin huomaamaan säännöllisen liikunnan positiiviset vaikutukset.

Niinpä opiskelemaan lähdettyäni oli jo itsestään selvää hyödyntää yliopistoliikunnan tarjontaa. Tuntitarjonnasta löytyi nopeasti ylivoimainen suosikki: Bailatino-tunnit. Voi sitä riemun tunnetta. Olin ensimmäisen tunnin jälkeen yhtä hymyä ja täpinöissäni odotin jo seuraavaa kertaa. Innostuin lajista niin, että parin vuoden jälkeen liityin jopa yksityiseen tanssikouluun, jotta sain lisätunteja. Opiskelujen päätyttyä päällimmäisin asia jota jäin kaipaamaan, olivat juurikin ne tanssitunnit. Niinpä Palatsin avatessa ovensa tunnelma oli yhtä aikaa erittäin innostunut ja nostalginen saadessani palata takaisin "lähtöpisteeseen" ja Caritan tanssitunneille. (Siinä välissä olikin ehtinyt vierähtää viitisentoista vuotta!) 

Nykyisin voisinkin sanoa olevani jo liikunnallismielinen. Ai mikä? ;) Pidän liikunnasta ja minua harmittaa, jos esimerkiksi flunssan takia joudun pitämään taukoa. En silti voi sanoa olevani elämäntapaliikkuja tai liikuntaintoilija. Edelleen minulle tuottaa joskus vaikeuksia saada itseni liikkeelle, varsinkin jos on joutunut kiireen tai muun takia jättämään ne vakituiset tunnit väliin. Haastetta siis edelleen löytyy. Tanssitunneille minun ei ole kuitenkaan tarvinnut kertaakaan motivaatiota etsiä. "Tehotunneille" lähteminen voi joskus olla hankalampaa, mutta kyllä niihinkin motivaatio aina jostain löytyy, viimeistään vaatekaappia läpikäydessä. :)

Palatsilta minut siis varmimmin löytää tanssillisten tuntien pyörteistä, mutta tanssin rinnalle olen löytänyt myös uuden suosikin, bodypumpin. En ole koskaan ollut kovin hyvä haastamaan itseäni missään fyysisessä, mutta bodypumpissa olen löytänyt hitusen sitäkin puolta itsestäni. Kuinka mahtavaa onkaan huomata jaksavansa tehdä jokin sarja suuremmilla painoilla kuin edellisellä kerralla. 
Tässä siis pieni kertomus minun ja liikunnan yhteisestä historiasta. Voisinkin tämän liikuntatarinani kiteyttää seuraavaan sitaattiin:

Believe you can and you're halfway there. (Theodore Roosevelt)

Haasteet jatkukoon,
Sanna

Uuden bloggaajan esittäytyminen

Mitä aurinkoisin tervehdys Palatsielämää-blogin uudelta kirjoittajavieraalta! Lupauduin kirjoittelemaan tähän blogiin säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin Palatsi-kuulumisista ja muista liikunnallisista aiheista sen ympärillä asiakkaan näkökulmasta. Sormet kun syyhyävät jo päästä kirjoittamaan, niin aloitan pienellä esittelyllä itsestäni ja liikuntahistoriastani.

Olen siis Sofia, 28-vuotias uusiosatakuntalainen. Sielultani, sydämeltäni ja äidinkieleltäni olen turkulainen, ja Kankaanpäähän olenkin ajautunut rakkauden perässä. Täytyy sanoa, että vanha rintamamiestalo Veneskosken rauhassa pesee turkulaisen kerrostalokolmion mennen tullen.  Perheeseeni kuuluu aviomies ja kolme kissaa – siinä on ADHD-harrastajalle ihan sopivan hallittavissa oleva kokoonpano. Vapaa-aikanani luuhaan Palatsilla, käyn ratsastamassa ja juoksen tai fillaroin kotikylän maisemissa.

Kouluaikoina olin aina se liikuntatunteja vihaava tyyppi. Telinevoimistelua harrastavat laihat jumppatytöt saivat automaattisesti kympin todistukseen yhdellä kärrynpyörällä, mutta minä sain sinnikkäimmällä yritykselläkin ehkä parhaimmillaan kasin. En venynyt enkä taipunut, ei ollut vauhtia eikä voimaa. Eikä varsinkaan motivaatiota. Talvisin luistimet jäivät liiksapäivinä kotiin ja kun liikuntatunnilla oli uintia, niin minulla oli aina ”ne”. Siellä sitten maleksin luistinkenttää/uimahallia ympäri ja inhosin liikuntatunteja entistä enemmän.

Minusta ei pitänyt ikinä tulla ryhmäliikunnan suurkuluttajaa. Itse asiassa lupasin ja vannoin, etten ikinä mihinkään noloon ryhmäjumppaan mene. Jonain heikkona hetkenä vuosituhannen alussa kuitenkin lähdin siskoni kanssa BodyPump-tunnille, ja sehän olikin sitten rakkautta ensi silmäyksellä. Sen jälkeen on tullut kokeiltua ryhmäliikunnan saralla yhtä sun toista. Pikkuhiljaa liikkumisesta tuli nautinto ja suorastaan pakkomielle!

Yksi iso miinus Kankaanpäässä tänne muuttaessani olikin omalle lompakolle, aikataululle ja liikuntamieltymyksille sopivan treenipaikan puute. Mutta kuinka ollakaan, rukouksiini vastattiin ja Palatsin ovet aukenivat! Vippikortti oli taskussa heti avajaispäivänä. Sen jälkeen minusta on tullut ei pelkästään ryhmäliikunnan suurkuluttaja, vaan varsinainen sekakäyttäjä.

Tanssillisia lajeja lukuun ottamatta olen testannut huolella koko Palatsin lukkarin lajitarjonnan läpi. Parhaiten viihdyn BodyPump- ja kahvakuulatunneilla, mutta onpa tämä hätähousu bongattu toisinaan pilateksestakin yrittämässä keskittyä ja rauhoittua. Kahdella vasemmalla jalalla ja surkealla koordinaatiokyvyllä varustettuna lienee kuitenkin parempi, että pysyttelen poissa Zumbasta toisten jaloista pyörimästä! ;)

Tavataan Palatsilla!

Vapputerveisin,

Sofia

Motivaatio on sitä, että pukee unelmansa ylle työhaalarit ☺

Olen toinen Palatsin yrittäjistä, se hieman kevyempi ja tanssillisempi versio, Emma ;) Kirjoittelen tässä tekstissäni hieman siitä, mistä ollaan lähdetty ja mihin tässä vaiheessa ollaan tultu.

Olen maalaistyttö lehmien keskeltä, Venesjärveltä. Pienenä tuli harrastettua monenlaista liikuntaa, niin virallista harrastustoimintaa kuin hieman epävirallisempaakin liikuntaa, puissa kiipeilystä aina sonneja pakoon juoksemiseen. Aluksi harrastuksiini kuului hieman taiteellisempiakin lajeja, kuten pianonsoitto ja kuvataidekoulu. Ne vaativat kuitenkin liikaa keskittymistä ja paikallaan oloa. Itse tiedostin ongelman kyllä heti, mutta vanhemmat uskoivat sen vasta kun olin karannut kesken kaiken tunnilta ikkunasta ja joutunut siitä rehtorin puhutteluun. Olinhan muutoin erittäin kiltti, kaipasin vain liikuntaa, uusia taitoja ja haasteita polttavasti elämääni.

Hieman vanhempana harrastin vähän kaikkea laidasta laitaan: pesäpalloa, tanssia, kilpauintia ja nyrkkeilyä, mutta ehdottoman voiton veivät joukkuevoimistelu ja musiikkiliikunta. Siitä lähtien olen haaveillut omasta peilisalista ja liikunnanohjaajan urasta.

Lähdin opiskelemaan ensin Varalan Urheiluopistoon ja sieltä jatkoin uraani Vierumäen AMK:n puolelle, jonka aikana kävin vaihdossa Prahassa ja työharjoittelussa Kyproksella sukelluskouluttajana. Näillä reissuilla tutustuin kiipeilyyn, melontaan, vaelluksiin, sukellukseen ja kaikkenlaisiin elämys- ja matkailualojen liikuntamuotoihin. Reissussani näin paljon erilaisia kulttuureja, paikkoja ja ihmisiä. Olin nuorempana vannonut, että kun Kankaanpäästä lähden en enää ikinä tänne palaa. Kun reissasin ympäri Eurooppaa ja näin suurkaupunkeja tarpeeksi, halusinkin jo takaisin kotiin, jossa kaikki on niin helppoa ja turvallista ☺

Valmistuttuani palasin siis Kankaanpäähän ja nappasin Zumba-aallosta kiinni, mikä vielä tälläkin hetkellä riemastuttaa meistä monia. Toimin samanaikaisesti yläasteen liikunnanopettajana ja illat yksityisyrittäjänä. Tällä aikaa hain myös Jyväskylän Yliopistoon monimuotopuolelle opiskelemaan liikuntatieteiden maisteriksi ja pääsin kuin pääsinkin sinne. Toivottavasti juhlimme valmistujaisiani tämän vuoden joulukuussa ;)

Ajatus täysipäiväisestä yrittämisestä lähti pyörimään mielessäni tavatessani Rantasen Juhan, joka toimi ammattikoulun liikunnanopettajana ja lukion urheilulinjan valmentajana. Kummallakin oli samanlaisia haaveita yrittämisestä, joten päätimme yhdessä lähteä pienellä riskillä toteuttamaan unelmaamme ja nyt olemmekin virallisia yhtiökumppaneita.

Lähdimme liikkeelle kumpienkin vahvuuksista, Juhalla on vankka ja pitkä kokemus tyky-liikunnasta ja Jämin mahdollisuuksista, omaa sydäntäni lähellä taas oli ryhmäliikunta. Yhdistimme nämä ja perustimme toimipaikkamme Jämille, johon rakennutimme myös kiipeilyseinän. Emme halunneet sitoa täysin itseämme mihinkään tiettyyn paikkaan, vaan halusimme viedä palvelut asiakkaiden luokse. Jämin avajaiset ja toiminta lähtivät erittäin hyvin käyntiin ja saimme heti palkattua myös yhden työntekijän tiimiimme, kun oma ehtiminen ei enää riittänyt. 

Jokin aika tämän jälkeen saimme mahdollisuuden lähteä neuvottelemaan mielenkiintoisesta kohteesta Kankaanpäässä, joka nykyisin on ryhmäliikuntastudio Palatsi. Etenemistahtimme on ollut melko hurja, olemme kohdanneet erittäin paljon uusia haasteita ja opeteltavia asioita, mutta se ei ole millään tavalla haitannut. Oma henkilökohtainen unelmani oli vihdoin ja viimein toteutumassa! Haaveeni omasta peilisalista ja kaikenikäisten ja -kokoisten ihmisten liikuttamisesta, sekä terveellisten elämäntapojen opettamisesta oli vihdoin ihan oikeasti toteutumassa! En voi väittää, etteikö monia öitä olisi tullut valvottua jännityksestä, sekä ympärivuorokautisia päiviä olisi tullut huhkittua, mutta ehdottomasti SE ON OLLUT SEN ARVOISTA <3 

Kiinnostus meitä kohtaan on ollut suurempi, mitä olisin ikinä uskaltanut edes unelmoida. Arkemme luistaa mainiosti ja ihanat asiakkaamme antavat voimaa ja intoa päiviimme. Mielestäni tärkeintä työssä ja arjessa on se, että nauttii ja tekee juuri sitä mitä haluaa, koska silloin jaksaa parhaiten. Tämän loistavan pohjan antavat meidän LOISTOTIIMIMME ja HUIPPUASIAKKAAMME, jolloin jaksaa mainiosti hieman huonompanakin päivänä. Nyt odotellaan jo innolla kesää ja ulkoryhmien alkua, sekä junaillaan koulutuksia ja uusia tuulia ensi syksylle ;) Paljon olemme saaneet aikaan, mutta paljon on vielä tehtävää. Mielestäni jatkuva kehitystyö on hyvän hengen lisäksi avainasemassa tässä yhteisessä projektissamme: LIIKUNNAN ILOA, ITSEMME JA MUIDEN TÄHDEN ;)

Kiipeilyseinää testaamassa Jennan kanssa

Tervetuloa uusi elämä!

”YY,KAA,KOO,NEE,VII,KUU,SEE JA KAA” 

Jep, Palatsista kantautuu ääni, se olen minä! Niinhän se sanonta menee että uusi vuosi ja uudet kujeet. Tämä sanonta pätee minuun, kirjaimellisesti (-4kg, jee)! Olen paljasjalkainen Kankaanpääläinen. Ehdin asua välissä 9 vuotta Huittisissa kunnes elämäntilanteeni muuttui ja päätin muuttaa viime syyskuussa takaisin kotikaupunkiini. 

Olen pienestä asti harrastanut aktiivisesti eri urheilulajeja (mm.pesäpallo, telinevoimistelu,joukkuevoimistelu) mutta sydäntäni lähellä on kuitenkin aina ollut tanssi. Onneksi harrastuksia on Kankaanpäässä ollut tarjolla. Ilman niitä, kipinä liikuntaan ei olisi syttynyt! Tanssin ohjauksen aloitin jo 13-vuotiaana, ensin apuohjaajana ja sittemmin ”isona tyttönä” ohjaajana. Tässä välissä pakollinen paljastus: kyllä, olen toiminut joskus Emman tanssinohjaajana. Onneksi Emma oli tunneilla aina se kiltti tyttö joka hymyili eturivissä ja teki niin kuin ohjaaja sanoi. Tästä on mukava jatkaa aikuisiällä, mutta nyt toisinpäin; minä kuuntelen ja hymyilen ja Emma ”ohjaa” :)

Huittisissa sain jatkaa rakasta harrastustani. Siellä ohjasin aktiivisesti viikoittain lapsia ja nuoria ja sain tutustua seuratoiminnan eri osa-alueisiin. Vapaa-aikani siis kului jumppasaleilla ja seurastani tuli minulle kuin toinen perhe. Myös työ koulunkäyntiohjaajana opetti ja antoi minulle paljon. Sain kokea pienen koulun positiiviset puolet mm. hyvän työyhteisön ja ihanat työkaverit, tutut oppilaat ja vanhemmat, Ellun maittavat kouluruuat, turvallinen työympäristö ja paljon muita ihania muistoja joita tulen vielä kiikkustuolissakin muistelemaan hymyssä suin. 

Nyt kuitenkin, takaisin täällä, Kankoonpäässä. Olen haaveillut pikkutytöstä asti ammattitanssijan urasta. Mutta lyhyen pituuteni takia, se haave kaatui. Silloin päätin että vielä jonain päivänä teen työtä liikunnan ja tanssin parissa. Nyt olen vihdoinkin löytänyt tieni uudelle työpaikalle. Saan tehdä vihdoinkin sitä työtä mistä olen aina haaveillut. Saan tavata paljon uusia ja ”vanhoja” asiakkaita joita olen ohjannut elämäni varrella. Pidän työstäni TODELLA paljon (kroppa saattoi aluksi olla eri mieltä ). Asenteeni ja ennakkoluuloni tiettyjä asioita kohtaan ovat fyysisen työn aikana muuttuneet. Olen huomannut että koskaan ei ole liian myöhäistä kokeilla uusia juttuja ja kehittyä. Olen kokenut liikunnan hyvää tekevät vaikutukset niin keholle kuin mielelle. 

Kiitos työkaverit että olette auttaneet minut uuden alkuun. Odotan mielenkiinnolla ja intoa puhkuen uusia tuulia (kesälukkari, uudet koulutukset, tiimi-illat jne.) Tanssi on hyvä tapa ilmaista ja purkaa tunteita, paras paikka paeta hulluuden partaalla, ja keino löytää onnellisuus! Nähdään tunneilla! 

Kesää odotellen, Carita

Valmiina Burleski-tuntiin :)