Ryhmässä on voimaa!

Kävin kerran kuntosalilla.

Kerran.

Ryhmäliikuntainnostus koki jonkinlaista suvantovaihetta, ja niinpä sain päähäni, että minäpä alan nyt nostaa rautaa. Treenaan kuin hullu, vedän maitorahkaa aamu-, väli- ja iltapalaksi ja kolmen kuukauden päästä muistutan Hulkia – tosin ilman vihreää ihonväriä.

Marssin intoa puhkuen kuntosalin respaan ja pyysin personal trainerin apuun tekemään itselleni saliohjelman. Sitten mentiin salille tunniksi palloilemaan ja kotiinviemisinä oli mystinen kaaviokuva, jossa vilisi crosstraineria ja smithiä ja peckdeckiä. Näytti hienolta.

Sitten koitti se päivä, kun piti mennä itse todella suorittamaan se mystisen paperilappusen treeni. Poljin laiskasti kuntopyörää kymmenen minuuttia ja lähdin kiertämään niitä kuntosalivempeleitä.

Mutta eihän se tuntunut oikein miltään, kun kukaan ei ollut korvan juuressa huutamassa jaksaajaksaa, eikä ollut vieruskaveria, jolle voi naama hikeä valuen sympatiairvistää ja joka samalla tavalla kärsii ja hikoilee ja antaa itselle potkua vielä niihin viimeisiinkin toistoihin. Niinpä lopetin kaikki sarjat vähän aikaisin kesken, kun ne viimeiset toistot olivat niin turkasen raskaita ja ikävän tuntuisia. Puolen tunnin päästä alkoi jo tuntua siltä, että eiköhän tämä ollut tässä. Enkä mennyt enää toista kertaa kuntosalille. Pakko se oli myöntää, että minä olen enemmän jumppatyttö kuin mikään kuntosalikarpaasi.

Ryhmässä on uskomaton voima. Salillinen sisukasta sakkia luo niin paljon positiivista energiaa ympärilleen, että siinähän tuntee jaksavansa mitä vain. Ja vaikka ryhmäliikuntatunnilla ei kilpaile kuin korkeintaan itsensä kanssa, niin ryhmän keskellä itsestäänkin saa puristettua irti vielä sen viimeisenkin hikipisaran. Yksinään sitä on niin paljon helpompi antaa periksi, kun alkaa jo tuntua vähän ikävältä.

Ehkä jonain päivänä annan vielä itsenäiselle kuntosalitreenillekin uuden mahdollisuuden, mutta toistaiseksi luulen, että parhaat tehot saan itsestäni irti ryhmäliikunnan parissa. Ja samaan hengenvetoon nostan hattua niille, jotka saavat itseään niskasta kiinni myös kuntosalin puolella.

Kesäisin jumppaterveisin,

Sofia, 

joka rutisti tänään itsestään sen viimeisenkin hikipisaran spinningtunnilla.

Uusia haasteita.

Palatsielämästä kirjoittavien joukkoon liittyy vielä yksi lisää. Olen siis Sanna, Kankaanpäästä kotoisin oleva neitokainen. Blogin kirjoittaminen on minulle täysin uutta, mutta otin haasteen kuitenkin vastaan. 
Haastetta on ollut myös liikunnallisen elämäntavan rakentamisessa. En ole koskaan ollut mikään liikunnallinen huippulahjakkuus. Koulun liikuntatunneillakin jouduin usein toteamaan olevani siellä hitaimpien ja heikoimpien joukossa. En silti -ihme kyllä- täysin vihannut koululiikuntaa. Alakouluikäisenä uskaltauduinkin Caritan tanssitunneille ja sen myötä sain myös onnistumisen kokemuksia. Niille tunneille oli aina kiva mennä, yhtäkään en halunnut jättää väliin. Tunnit (tai ryhmä) valitettavasti jossakin kohtaa loppui ja jouduin etsimään uuden liikuntaharrastuksen. Tilalle tulikin perus aerobicjumpparyhmäliikuntaa, mutta se ei täysin onnistunut tanssin jättämää aukkoa paikkaamaan. Se kuitenkin oli eräänlainen käännekohta liikuntapersoonassani, sillä aloin huomaamaan säännöllisen liikunnan positiiviset vaikutukset.

Niinpä opiskelemaan lähdettyäni oli jo itsestään selvää hyödyntää yliopistoliikunnan tarjontaa. Tuntitarjonnasta löytyi nopeasti ylivoimainen suosikki: Bailatino-tunnit. Voi sitä riemun tunnetta. Olin ensimmäisen tunnin jälkeen yhtä hymyä ja täpinöissäni odotin jo seuraavaa kertaa. Innostuin lajista niin, että parin vuoden jälkeen liityin jopa yksityiseen tanssikouluun, jotta sain lisätunteja. Opiskelujen päätyttyä päällimmäisin asia jota jäin kaipaamaan, olivat juurikin ne tanssitunnit. Niinpä Palatsin avatessa ovensa tunnelma oli yhtä aikaa erittäin innostunut ja nostalginen saadessani palata takaisin "lähtöpisteeseen" ja Caritan tanssitunneille. (Siinä välissä olikin ehtinyt vierähtää viitisentoista vuotta!) 

Nykyisin voisinkin sanoa olevani jo liikunnallismielinen. Ai mikä? ;) Pidän liikunnasta ja minua harmittaa, jos esimerkiksi flunssan takia joudun pitämään taukoa. En silti voi sanoa olevani elämäntapaliikkuja tai liikuntaintoilija. Edelleen minulle tuottaa joskus vaikeuksia saada itseni liikkeelle, varsinkin jos on joutunut kiireen tai muun takia jättämään ne vakituiset tunnit väliin. Haastetta siis edelleen löytyy. Tanssitunneille minun ei ole kuitenkaan tarvinnut kertaakaan motivaatiota etsiä. "Tehotunneille" lähteminen voi joskus olla hankalampaa, mutta kyllä niihinkin motivaatio aina jostain löytyy, viimeistään vaatekaappia läpikäydessä. :)

Palatsilta minut siis varmimmin löytää tanssillisten tuntien pyörteistä, mutta tanssin rinnalle olen löytänyt myös uuden suosikin, bodypumpin. En ole koskaan ollut kovin hyvä haastamaan itseäni missään fyysisessä, mutta bodypumpissa olen löytänyt hitusen sitäkin puolta itsestäni. Kuinka mahtavaa onkaan huomata jaksavansa tehdä jokin sarja suuremmilla painoilla kuin edellisellä kerralla. 
Tässä siis pieni kertomus minun ja liikunnan yhteisestä historiasta. Voisinkin tämän liikuntatarinani kiteyttää seuraavaan sitaattiin:

Believe you can and you're halfway there. (Theodore Roosevelt)

Haasteet jatkukoon,
Sanna