torstai 2. maaliskuuta 2017

Prinsessa Itsetunnoton… ei tällä kertaa!

Asiakkaamme Siru aloitti noin vuosi sitten huikean elämäntapamuutoksen, ja pyysimmekin häntä kirjoittamaan tarinansa myös tänne Palatsin blogiin !

Jokainen meistä tuntee tarinan itseään inhoavasta ylipainoisesta naisesta, joka peilikuvaa katsoessaan näkee vain kaksarin, roikkuvat allit, mahamakkaran ja yhteen hinkkaavat reidet. Naisesta, joka vaatekaupan sovituskopissa itkee, mahdollisesti myös vähän oksentaa suuhunsa, sovittaessaan mahdollisimman paljon jätesäkkiä muistuttavaa vaatetta. Naisesta, joka vetäytyy hiljaa nurkkaan, jotta kukaan ei huomaisi hänen valtavaa vatsamakkaraa, mikä- HUOM! -hänen omasta mielestään, valtaa koko huoneen. Naisesta, joka saa tästä kaikesta alemmuuden tunteesta ja itseinhosta tarpeekseen eräänä maailmaa mullistavana päivänä, polttaa roviolla kaiken epäterveellisen kodistaan (myös sen sohvan, missä niin monet kerrat on nautittu ah-niin-ihania juustonaksuja ja kebabbia!), pakkaa salikamppeet ja seuraavan vuoden piiskaa itseään salilla ja lenkkipoluilla kädet rakoilla ja lenkkarin pohjat puhki kuluen, kunnes nousee kisalavoille säihkyvissä bikineissä ja nollan rajaa hipovassa rasvaprosentissa kaiken saavuttaneena.

-         Hitokseen sarkastista ja kärjistettyä? Jep!
-         Meikäläisen tarina? Nöyp!

Oma stoorini onkin paljon tylsempi (lieneekö edes kannattavaa jatkaa lukemista?). Ei suurta draamaa. Ei sitä suurta ”Päätöstä”. Ei kyyneliä, hikeä kyllä sitäkin enemmän ja vertakin, kiitos oman tapaturma-alttiuteni..


Tämän suun soittamisen jälkeen lienee paikallaan antaa kasvot rääväsuiselle kirjoittajalle…


Tässä minä, Siru nimeltään, aikana, jolloin en ollut vielä hurahtanut liikuntaan ja omistin reippaasti rasvaa ja näyttävät ryntäät. Nykyään voidaankin puhua ryntäiden sijaan kansallispuvun taskuja muistuttavista nahkaläpyköistä (läskin vähenemisen haittapuoli, sääli sinänsä)!

Nyt kun tiedätte, miltä näytin, saattoi uteliaisuutenne herätä, mitä on tapahtunut ja miltä näytän nykyään, niiden kansallispuvun taskujen lisäksi siis…

Tämä tarina sai alkunsa reipas vuosi sitten ystäväni päätöksestä tehdä elämäntaparemppa. Itselläni ei ollut kyseinen asia mielessä ollenkaan, olin lihava, sinut itseni ja läskieni kanssa, rakastin sohvalla makaamista kera netflixin ja karkkipussin, eikä minulla ollut edes tarvetta muuttaa asiaa. Luonteeltani olen kuitenkin ”kaveria ei jätetä-tyyppi”, niinpä päätinkin ystäväni pyynnöstä lähteä mukaan Palatsille avoimien ovien viikolla. Tämän tein pitkin hampain ajatuksena: ”Ei vois vähempää kiinnostaa! Vihaan ryhmäliikuntaa. Vihaan niitä ärsyttäviä yli-innokkaita jumppabeibejä tiukoissa trikoissaan, eturivissä hyppimässä ponnarit heiluen. Vihaa niitä ylipirteitä jaksaajaksaa-ohjaajia huutamassa lavalla, kun itse yrität naama punaisena pysyä mukana, hikivirta valuen ja näet vain silmissäsi Sami Hedbergin, joka toteaa - Ei v***u välttämättä jaksa!”



No, ihminen on erehtyväinen! Vastaanotto olikin erittäin lämmin ja puitteet ihan huikeat! Jumppasali upea, musiikki hyvää ja ne ylipirteet jaksaajaksaa-ohjaajat oli kuitenkin mahtavia, innostavia ja kannustavia tyyppejä, eivät ärsyttäneet mua ollenkaan, päinvastoin! Puhumattakaan siitä, mikä olo liikkumisesta tuli! Kerta riitti ja hurahdin.



Kuin vahingossa liikkumisesta tuli uusi elämäntapa. Tällöin huomasin myös, että vanhat ruokatottumukset eivät sovi uuteen liikunnallisempaan arkeeni; nälkään ahmittu keksipaketti, hamppari tai jokin muu yhtä ah-niin-herkullinen-ruoka ei oikein toiminut pidemmän päälle. Ruokaremontti siis ja ihan näin maalaisjärjellä toteutettu!

Viikkooni mahdutin ensimmäisien kuukausien aikana 2-3 jumppaa. Koiratkin saivat innostuksestani osansa lenkkikunnon kohetessa ja kilometrimäärien kasvaessa.



Nälkä kasvaa syödessä – seuraava askel olikin oma saliohjelma. Kuntosalin ihmeelliseen maailmaan paneuduin iki-ihanan Annin ammattitaitoisella ohjauksella ja tsempeillä. En olisi ikinä voinut kuvitella, että tulee elämänvaihe, jolloin käyn kaksi kertaa salilla, useammassa jumpassa ja lukuisilla lenkeillä (jopa juosten!) joka viikko nauttien siitä ja ollen paljon energisempi ja iloisempi (ärsyttävä positiivisuuspelle nykyään!), kuin koskaan ennen.

Kuntosali ja sen hulluilta näyttävät laitteet olivat minulle täysin vieraita. Ensimmäinen ajatukseni oli, että rikon itseni ja laitteet. Sain kuitenkin ensiluokkaista opetusta, juuri minulle ja vammoilleni (rikkoutunut polvi, yliliikkuvat nivelet, murtunut häntäluu, murtunut kylkiluu jne… ja joku väittää, että olen riskialtis!) räätälöidyn saliohjelman ja täyden tuen.
Valokuvaus Tiina Uimaluoto

Valokuvaus Tiina Uimaluoto

Valokuvaus Tiina Uimaluoto

Valokuvaus Tiina Uimaluoto

Valokuvaus Tiina Uimaluoto

Valokuvaus Tiina Uimaluoto

Nyt olen vuoden verran onnistunut olemaan rikkomatta ainoatakaan laitetta tai itseäni.
Valokuvaus Tiina Uimaluoto

Läskit väheni ja kunto koheni, niinkö helppoa se on? Niin ärsyttävä, kuin vastaukseni onkin, niin kyllä se on helppoa. Se on helppoa, kun lopettaa olemasta laiska ja aikatauluttaa päivänsä järkevästi, korvaa sen sohvalla hengatun ajan liikunnalla. Jos se onnistuu meikäläiseltä, entiseltä liikunnan-vihaaja-laiskiaiselta, joka tekee kahta työtä, opiskelee ja pyörittää arkea yksin eläimineen päivineen, se onnistuu jokaiselta, joka sitä haluaa. 

Vanhat housut vs. uudet housut

Nyt kun olen antanut kuvan, että meikäläisen kohdalla asiat vain tapahtuu helposti, kerrottakoon tässä vaiheessa, että ensimmäiset kuukaudet kärsin jatkuvasta polvikivusta. Vanha vamma muistutti itsestään päivittäin, eikä ihmekään, ajatellen, kuinka kovalle rasitukselle se yllättäen joutui kyseisen ruhon alla! Toverinani myös useammat tapaturmat, kiitos varomattoman olemukseni… Onneksi olen vakuuttanut itseni hyvin!

Särkylääkkeiden, tukisiteiden ja kävelykeppien turvin on treenattu kerta jos toinenkin. Monesti sattui ja tuntui p*skalta, tein silti, enkä kertaakaan katunut treenin jälkeen.

Nyt kun katson aikaa taakse päin, en tiedä, kuinka olisin selvinnyt raskaasta vuodesta ilman elämäntapamuutostani. Tässähän saa ihan taputtaa itseään olalle, mutta halaukset täytyy osoittaa Palatsin supernaisille! Te teette ihan mielettömän hyvää työtä, ilman teitä olisin edelleen se sama väsynyt sohvaperuna.

Tässäpä minä nykyään, 25kg kevyempänä ja hitokseen onnellisempana!


Tästä on hyvä jatkaa – ekaa kertaa elämässäni: Kesäkuntoon 2017!

Reeniterkuin Siru, törmätään Palatsilla!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti