Asiakkaamme Siru aloitti noin vuosi sitten huikean elämäntapamuutoksen, ja pyysimmekin häntä kirjoittamaan tarinansa myös tänne Palatsin blogiin !
Jokainen meistä tuntee tarinan itseään inhoavasta
ylipainoisesta naisesta, joka peilikuvaa katsoessaan näkee vain kaksarin,
roikkuvat allit, mahamakkaran ja yhteen hinkkaavat reidet. Naisesta, joka
vaatekaupan sovituskopissa itkee, mahdollisesti myös vähän oksentaa suuhunsa,
sovittaessaan mahdollisimman paljon jätesäkkiä muistuttavaa vaatetta. Naisesta,
joka vetäytyy hiljaa nurkkaan, jotta kukaan ei huomaisi hänen valtavaa
vatsamakkaraa, mikä- HUOM! -hänen omasta mielestään, valtaa koko
huoneen. Naisesta, joka saa tästä kaikesta alemmuuden tunteesta ja itseinhosta
tarpeekseen eräänä maailmaa mullistavana päivänä, polttaa roviolla kaiken
epäterveellisen kodistaan (myös sen sohvan, missä niin monet kerrat on nautittu
ah-niin-ihania juustonaksuja ja kebabbia!), pakkaa salikamppeet ja seuraavan
vuoden piiskaa itseään salilla ja lenkkipoluilla kädet rakoilla ja lenkkarin
pohjat puhki kuluen, kunnes nousee kisalavoille säihkyvissä bikineissä ja
nollan rajaa hipovassa rasvaprosentissa kaiken saavuttaneena.
-
Hitokseen sarkastista ja kärjistettyä? Jep!
-
Meikäläisen tarina? Nöyp!
Oma stoorini onkin paljon tylsempi (lieneekö edes kannattavaa
jatkaa lukemista?). Ei suurta draamaa. Ei sitä suurta ”Päätöstä”. Ei kyyneliä,
hikeä kyllä sitäkin enemmän ja vertakin, kiitos oman tapaturma-alttiuteni..
Tämän suun soittamisen
jälkeen lienee paikallaan antaa kasvot rääväsuiselle kirjoittajalle…
Tässä minä, Siru nimeltään, aikana, jolloin en ollut vielä
hurahtanut liikuntaan ja omistin reippaasti rasvaa ja näyttävät ryntäät.
Nykyään voidaankin puhua ryntäiden sijaan kansallispuvun taskuja muistuttavista
nahkaläpyköistä (läskin vähenemisen haittapuoli, sääli sinänsä)!
Nyt kun tiedätte, miltä näytin, saattoi uteliaisuutenne
herätä, mitä on tapahtunut ja miltä näytän nykyään, niiden kansallispuvun
taskujen lisäksi siis…
Tämä tarina sai alkunsa reipas vuosi sitten ystäväni
päätöksestä tehdä elämäntaparemppa. Itselläni ei ollut kyseinen asia mielessä
ollenkaan, olin lihava, sinut itseni ja läskieni kanssa, rakastin sohvalla
makaamista kera netflixin ja karkkipussin, eikä minulla ollut edes tarvetta
muuttaa asiaa. Luonteeltani olen kuitenkin ”kaveria ei jätetä-tyyppi”, niinpä
päätinkin ystäväni pyynnöstä lähteä mukaan Palatsille avoimien ovien viikolla. Tämän
tein pitkin hampain ajatuksena: ”Ei vois vähempää kiinnostaa! Vihaan
ryhmäliikuntaa. Vihaan niitä ärsyttäviä yli-innokkaita jumppabeibejä tiukoissa
trikoissaan, eturivissä hyppimässä ponnarit heiluen. Vihaa niitä ylipirteitä
jaksaajaksaa-ohjaajia huutamassa lavalla, kun itse yrität naama punaisena pysyä
mukana, hikivirta valuen ja näet vain silmissäsi Sami Hedbergin, joka toteaa -
Ei v***u välttämättä jaksa!”
No, ihminen on erehtyväinen!
Vastaanotto olikin erittäin lämmin ja puitteet ihan huikeat! Jumppasali upea,
musiikki hyvää ja ne ylipirteet jaksaajaksaa-ohjaajat oli kuitenkin mahtavia,
innostavia ja kannustavia tyyppejä, eivät ärsyttäneet mua ollenkaan,
päinvastoin! Puhumattakaan siitä, mikä olo liikkumisesta tuli! Kerta riitti ja
hurahdin.
Kuin vahingossa
liikkumisesta tuli uusi elämäntapa. Tällöin huomasin myös, että vanhat
ruokatottumukset eivät sovi uuteen liikunnallisempaan arkeeni; nälkään ahmittu
keksipaketti, hamppari tai jokin muu yhtä ah-niin-herkullinen-ruoka ei oikein
toiminut pidemmän päälle. Ruokaremontti siis ja ihan näin maalaisjärjellä
toteutettu!
Viikkooni mahdutin
ensimmäisien kuukausien aikana 2-3 jumppaa. Koiratkin saivat innostuksestani
osansa lenkkikunnon kohetessa ja kilometrimäärien kasvaessa.
Nälkä kasvaa syödessä – seuraava askel olikin oma saliohjelma. Kuntosalin ihmeelliseen maailmaan paneuduin iki-ihanan Annin ammattitaitoisella ohjauksella ja tsempeillä. En olisi ikinä voinut kuvitella, että tulee elämänvaihe, jolloin käyn kaksi kertaa salilla, useammassa jumpassa ja lukuisilla lenkeillä (jopa juosten!) joka viikko nauttien siitä ja ollen paljon energisempi ja iloisempi (ärsyttävä positiivisuuspelle nykyään!), kuin koskaan ennen.
Valokuvaus Tiina Uimaluoto |
Valokuvaus Tiina Uimaluoto |
Valokuvaus Tiina Uimaluoto |
Valokuvaus Tiina Uimaluoto |
Valokuvaus Tiina Uimaluoto |
Nyt
olen vuoden verran onnistunut olemaan rikkomatta ainoatakaan laitetta tai
itseäni. Valokuvaus Tiina Uimaluoto |
Läskit väheni ja kunto koheni, niinkö helppoa se on? Niin
ärsyttävä, kuin vastaukseni onkin, niin kyllä se on helppoa. Se on helppoa, kun
lopettaa olemasta laiska ja aikatauluttaa päivänsä järkevästi, korvaa sen
sohvalla hengatun ajan liikunnalla. Jos se onnistuu meikäläiseltä, entiseltä
liikunnan-vihaaja-laiskiaiselta, joka tekee kahta työtä, opiskelee ja pyörittää
arkea yksin eläimineen päivineen, se onnistuu jokaiselta, joka sitä haluaa.
Vanhat housut vs. uudet housut |
Nyt kun olen antanut kuvan,
että meikäläisen kohdalla asiat vain tapahtuu helposti, kerrottakoon tässä
vaiheessa, että ensimmäiset kuukaudet kärsin jatkuvasta polvikivusta. Vanha
vamma muistutti itsestään päivittäin, eikä ihmekään, ajatellen, kuinka kovalle
rasitukselle se yllättäen joutui kyseisen ruhon alla! Toverinani myös useammat
tapaturmat, kiitos varomattoman olemukseni… Onneksi olen vakuuttanut itseni
hyvin!
Särkylääkkeiden, tukisiteiden ja kävelykeppien turvin on treenattu kerta jos toinenkin. Monesti sattui ja tuntui p*skalta, tein silti, enkä kertaakaan katunut treenin jälkeen. |
Nyt kun katson aikaa taakse päin, en tiedä, kuinka olisin
selvinnyt raskaasta vuodesta ilman elämäntapamuutostani. Tässähän saa ihan
taputtaa itseään olalle, mutta halaukset täytyy osoittaa Palatsin
supernaisille! Te teette ihan mielettömän hyvää työtä, ilman teitä olisin
edelleen se sama väsynyt sohvaperuna.
Tässäpä minä nykyään, 25kg kevyempänä ja hitokseen onnellisempana! |
Tästä on hyvä jatkaa – ekaa kertaa elämässäni: Kesäkuntoon
2017!
Reeniterkuin Siru, törmätään Palatsilla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti